Siirry sisältöön
Kaikki kirjoitukset
MIELENTERVEYSHYVINVOINTI JA TERVEYS
27.10.2026 • 3 min luku

Entä jos en parane?

Mielenterveysongelmien hoidossa tulisi keskittyä työkyvyn sijaan ihmisen kokonaisvaltaiseen tukemiseen ja hyvän elämän mahdollistamiseen sairaudesta huolimatta. On tärkeää kohdata sairauden pitkittyminen arvostavasti ilman painetta jatkuvasta kuntoutumisesta tai suorittamisesta.

Entä jos en parane?
Kuuntele artikkeli
0:00 / 5:24

Mielenterveydestä on helppo puhua, kun tarinalla on onnellinen loppu. Ihminen masentui, sai apua ja palasi töihin. Vaikeista vuosista löytyi lopulta suunta, ja nyt hän kertoo, mitä oppi. Tällaisia tarinoita tarvitaan. Niiden rinnalla pitäisi kuitenkin kuulla myös niitä, joiden sairaus jatkuu.

Jonkun vointi kohenee hetkeksi ja heikkenee sitten uudelleen. Hoito voi auttaa, vaikka oireet eivät kokonaan poistuisi. Vuodet kuluvat, eikä kukaan osaa sanoa, milloin helpottaa.

Saako silloinkin olla tyytyväinen itseensä? Saako rakentaa hyvää elämää niiden voimien varaan, joita on, ilman jatkuvaa velvollisuutta tavoitella enemmän?

Hyvä päivä ei ole lupaus työ­ky­vys­tä

Joko olet miettinyt opiskelua? Milloin voisit palata töihin? Oletko kokeillut liikuntaa?

Kysymykset voivat olla vilpittömiä yrityksiä auttaa. Jos keskustelu kuitenkin kääntyy aina seuraavaan tavoitteeseen, ihmiselle voi tulla tunne, ettei hänen nykyinen elämänsä riitä.

Silloin hyvästäkin päivästä voi olla vaikea kertoa. Jos jaksan tavata ystävää, ajatellaanko minun jaksavan myös töissä? Jos nauran, uskotaanko enää, miten vaikeita illat voivat olla?

Ulkopuolinen näkee yhden hetken. Hän ei välttämättä näe tapaamista edeltänyttä ahdistusta tai sitä, kuinka paljon lepoa sen jälkeen tarvitaan. Mukava viikonloppu ei vielä kerro, jaksaako ihminen käydä töissä viitenä päivänä viikossa.

Kenenkään ei pitäisi joutua salaamaan iloaan tullakseen otetuksi vakavasti.

Elämää saa elää myös sairaana

Toipumista saa toivoa, ja hoidolta pitää voida odottaa apua. Silti elämää ei voi lykätä siihen asti, että on tarpeeksi terve.

Myös pitkään sairastava saa rakastua, suunnitella matkaa, tehdä taidetta tai innostua jostakin aivan uudesta. Avun tarvitseminen ei poista oikeutta omiin haaveisiin.

Mielenterveysongelmien kanssa elävän arjesta puhutaan usein lääkkeiden, unirytmin, ruokailun ja vastaanottoaikojen kautta. Ne voivat olla välttämättömiä asioita, mutta kukaan ei halua tulla nähdyksi pelkkänä hoidettavana.

Kaikkea tekemistä ei myöskään tarvitse perustella kuntoutumisella. Kirjaa voi lukea, koska se on hyvä. Ystävää voi tavata, koska hänen seurassaan viihtyy. Ihmisellä pitää olla tilaa olla muutakin kuin potilas, myös omissa ajatuksissaan.

Kaikkea ei korjata asen­teel­la

Minua häiritsee mielenterveyspuheessa se, kuinka nopeasti huomio siirtyy ihmisen elintapoihin. Neuvoja kyllä löytyy: liiku enemmän, pidä päivärytmistä kiinni ja vähennä stressiä.

Samalla pitäisi kysyä, mistä kuormitus tulee. Riittävätkö rahat ruokaan ja vuokraan? Joutuuko apua odottamaan yksin? Onko elämässä ketään, jolle voi kertoa voinnistaan kaunistelematta?

Hengitysharjoitus voi helpottaa oloa, mutta se ei poista pelkoa vuokranmaksusta. Hoidon puutetta ei voi korvata kehottamalla ihmistä ottamaan enemmän vastuuta itsestään. Omien keinojen merkityksestä ei pitäisi puhua ilman, että yhteiskunnan vastuu unohtuu.

Pidän kohtuuttomana myös sitä, jos avun saaminen edellyttää voimia, joita ihmisellä ei juuri silloin ole. Hänen pitäisi soittaa uudelleen, täyttää hakemus ja perustella vielä kerran, miksi ei pärjää. Juuri silloin hän tarvitsisi jonkun rinnalleen auttamaan.

Ihmisen arvo ei riipu työ­ky­vys­tä

Työhön tai opiskeluun palaaminen voi olla ihmiselle tärkeä tavoite. Sitä pitää tukea, mutta se ei voi olla ainoa mitta sille, onko hoidosta ollut hyötyä. Myös rauhallisempi yö tai kauppareissu ilman lamaannuttavaa ahdistusta voi merkitä valtavaa muutosta.

Mielenterveyden hoidosta puhutaan usein sen kautta, mitä työkyvyttömyys maksaa yhteiskunnalle. Minusta perusteluksi pitäisi riittää se, että ihminen kärsii ja tarvitsee apua. Hänen oloaan kannattaa helpottaa, vaikka hän ei koskaan palaisi työelämään.

Siksi kysymystä ”entä jos en parane?” ei pitäisi sivuuttaa vakuuttamalla kiireesti, että kaikki järjestyy. Kukaan ei voi luvata sitä. Sen sijaan voimme vaikuttaa siihen, millaista tukea sairastavalle on tarjolla ja miten häntä kohdellaan.

Kenenkään ei pitäisi joutua pelkäämään, että muiden silmissä hänen arvonsa katoaa, jos sairaus jää.

Usein kysytyt ky­sy­myk­set

Voiko mie­len­ter­vey­s­on­gel­mis­ta toipua, vaikka oireet eivät kokonaan hä­vi­äi­si­kään?

Kyllä, hoito voi auttaa elämänlaadun parantamisessa ja voinnin kohentamisessa, vaikka oireet eivät täysin poistuisi. Tärkeintä on löytää keinoja rakentaa hyvää elämää omien voimavarojen puitteissa.

Miten mie­len­ter­vey­des­tä kärsivän ihmisen tulisi suh­tau­tua arjen ta­voit­tei­siin ja työ­ky­kyyn?

Ihmisen arvo ei riipu työkyvystä tai kuntoutumisen tavoitteista. On tärkeää, että sairastavalla on lupa elää, nauttia ja toteuttaa haaveitaan myös silloin, kun täysi työkyky ei vielä toteudu.

Miksi pelkät elin­ta­pa­neu­vot eivät aina auta mie­len­ter­vey­s­on­gel­mis­sa?

Elintapaneuvot, kuten liikunta tai unirytmi, eivät poista ulkoisia kuormitustekijöitä, kuten taloudellisia huolia tai hoidon saatavuuden puutteita. Yhteiskunnan vastuu hyvinvoinnin tukemisessa on keskeinen osa toipumista.

Jaa kirjoitus
Severi Suominen
KIRJOITTAJA

Severi Suominen

Päätoimittaja ja yhteiskuntakriitikko Jyväskylästä. Kirjoitan politiikasta, mielenterveydestä ja ihmisoikeuksista - ihmiset ennen voittoja.

Tutustu Severiin→

Saa ilmoitus uusista kir­joi­tuk­sis­ta

Ota ilmoitukset päälle, niin saat tiedon heti kun uusi teksti julkaistaan!

Ilmoitukset on estetty selaimen asetuksista. Salli ne selaimen asetuksista jatkaaksesi.

Valitse, mistä aiheista haluat ilmoituksia

Eivätkö ilmoitukset toimi? Katso ohjeet sivuston lisäämiseen aloitusnäytölle